12.5.2020

Toukokuussa 2020



Jos täältä länsi-suomesta katsoen oli talvi outo, on sitä ollut kevätkin. En ole mitenkään saanut aikaiseksi osallistua yhteispostauksiin, vaikka jokaista olen aloittanut ihan ajoissa, joten kirjoittelen kuulumisia vähän omaan tahtiin. Joten kuluneeseen kevääseen, huhtikuussa saatiin lunta mennen ja tullen, vaikkei sitä silloin tullut kun sen olisi aika ollut, aurinkoakin saatiin välillä, lisäksi kylmää tuulta on riittänyt niin, ettei aurinko juurikaan ole lämmittänyt. Vasta viikko pääsiäisen jälkeen, sunnuntaina saattoi sanoa olevan kevään tuntuista tuulta ja toisin hetkin jopa tyyntä. Kylmän tuulen merkeissä on myös mennyt tämä toukokuu, lämpöasteita on päivisin ollut, mutta pakkasöitä on tainnut olla enemmän kuin tammikuussa. Kaikesta huolimatta pääskyset löysivät viime viikolla tiensä tänne.




Tämän kauden suunnitelmia ei ole erikseen paperille laitettu - sen verran on todettu, että keskitytään oleelliseen: enemmän perunaa, porkkanaa, purjoa ja sipulia, siinä on sitten sopan perusraaka-aineet kasassa, lisäksi vähän punasipulia, vaikka sitä on kulunut talvella todella vähän, punajuurta niin, että riittää myös riistalle, rehujuurikasta tekisi myös mieli kylvää riistaa varten, mutta siementä myydään niin isoissa satseissa, että taitaa jäädä väliin. Talven aikana täällä on ilves perhe tehnyt ison loven peuroihin. Ymmärrän myös että kaikki eivät katso hyvällä silmällä riistan ruokintaa, mutta eivät ne täällä niin suuri haitta ole. Ongelmana ovat varmaan tuolla jossain, missä ovat liikenteelle vaaraksi. Sekin on ihan miten asiaa katsoo, oliko ensin elukat vaiko autot. Lahjoituksena olen antanut noita elukoitten syötäviä metsämiehille ja saan sitten joskus lihaa siitä hyvästä. Tämä punajuuri oli ihan uusi asia viime syksynä, että peurat pitävät siitä jopa enemmän kuin juurikkaista.



Siemenpusseja katsellessa näyttää olevan sitten aika paljon sitä sun tätä muutakin varattuna, en ymmärrä kuka niitä taasen on hamstrannut. Varsinkin, kun vanhastaan tiedän kasvihuoneettomana, ettei tomaatit ja maissit koskaan ehdi valmistua näissä nurkissa, mutta onpahan sitten harrastettu :). mitään kiirettä en ole kuitenkaan kylvöillä vielä pitänyt, lähinnä maan valmistelua on suoritettu.








Sipulia oli viime vuonna pussillinen, nyt pitää laittaa ainakin kolme, tai neljä, koska loppuivat kesken. Punasipulia oli pussillinen myöskin ja siitä olisi riittänyt hyvin puolikas pusia, eivät taida vaan myydä puolikkaita pusseja. Purjot on pakko esikasvattaa ja ne on sentään jo kylvetty.




"Koronakriisin" aikana on vähän taktikoitu ja aina kun kaupassa on käyty, on mukaan lähtenyt myös perunoita vähän sillä ajatuksella, että syödään kaupan perunoita ja pihdataan varmuuden vuoksi niitä omia kellarissa, jos vaikka maailmalta loppuvat, niin on omat siemenperunat kuitenkin. Viime vuoden kokeilu Queen Violet ei päässyt jatkoon, joten ne varmasti lahjoitan jollekkin, joka haluaa kokeilla, eihän niistä mitään hehtaareita istuteta, mutta kokeiluun riittää hyvinkin. Muutenkin, kun tuppaan olemaan ehkä liiankin kranttu perunan suhteen, ei maahan taida mennä kuin enimmäkseen jauhoista pottua ja sekin punaisen värisenä.



Koronan lisäksi alkuvuosi on ollut meille muutenkin poikkeuksellinen, eli mies oli tammi-helmikuussa neljä viikkoa lakossa, se edesauttoi myös kotihommia huomattavasti, eli polttopuut ovat olleet kuivumassa jo pitkään, eikä yksin meidän huushollin vaan myös pojan luona on ennätysmäärä puuta kuivumassa ja ne on saatu ihan heidän omalta tontilta. Tämä korona aika ja etätyö taasen on lisännyt minulle vapaa-aikaa, työn ohessa olen saanut hoidettua lämmitykset, ja töiden jälkeen ehtinyt hakea seuraavan päivän polttopuut sisälle, ja saada monenmoista hommaa alkuun ja jotain jopa valmiiksi, ennenkuin mies on kotiutunut töistä. Samoin on hänelle ollut aina ruokaa valmiina, eikä sen valmistelua ole aloitettu vasta hänen saavuttua. Tämä on samalla helpottanut hänen taakkaansa ja auttanut jaksamaan sitten ulkohommia vielä iltasella. Silti on pidetty myös vapaa päiviä.





Alkuvuodesta huomasin tai pikemminkin tiedostin, että viimevuoden suunnitelmista on aika paljon toteuttamatta, koska talvi oli, mitä oli, on viimevuoden listaa saatu kivasti lyhenemään nyt keväällä, kun ei kummostakaan routaa ole ollut, eikä muutenkaan ole juuri tarvinnut odotella mitään lumien sulamisia. Kasvimaan aitaus, mustaherukoiden siirto ja kasvimaan laajennus luki listassa viime vuonna, sellaisina isompina asioina. Silloin toteutui herukoiden siirto ja uuden kasvimaan teko osittain, aitaa ei tullut. Aidan tarkoitus oli rajata ne ihanaiset peurat ja kamalaiset supikoirat pois kasvimaalta, eli verkkoaita oli ajatuksissa. Ajatukset ja suunnitelmat muuttuvat - ymmärrys kasvaa, kaiken eniten tarvitaan tuulensuojaa. Joten huhtikuun alussa löin ensimmäiset tolpat pystyyn ja joka päivä hain ruokatunnilla yhden ja töiden jälkeen 2-3 risukimppua metsästä. Kunnianhimoinen tavoite oli saada risuaitaa pystyyn 8-10 metriä, jossain kohden havahduttiin siihen, että pojan luota pitäisi kaadettujen puiden risut hävittää ja he tarvitsevat kuljetusapua. Siitä se sitten lähti, miksi viedä kaatopaikalle, kun meillä tarvitaan ja kaiken lisäksi matka on meille lyhyempi. Niinpä aitaa päätettiin tehdä koko kasvimaan pitkä sivu risuista ja tavaraa riitti vielä lyhyellekkin sivulle ja nyt on menossa jo kolmas sivu, johon materiaali koitetaan löytää metsästä ja ojanpientareilta. Näyttää siltä, että verkkoa tarvitaan vain taloa kohti olevalle sivulle, jonka haluankin olevan auki, että pääsen tarkkailemaan myös ikkunasta, mitä tapahtuu ja tapahtuuko. Metrimääristä en osaa sanoa mitään, ei ole tullut mittailtua.





Peräkärrykin on vähän hassu, niinkuin me itsekin, vaan on tuo asiansa ajanut. Tässä on juuri saatu kuorma valmiiksi ja peiteltyä pojan pihassa. 


Tässä ollaan kuorman purussa omassa puutarhassa.





Myös viime vuonna istuttamani mansikat saivat jo tänä keväänä kokonaan uuden maan marjapuskien väliin. Vaikka välttelen muovia, päädyin niiden osalta kuitenkin muoviin, sillä viime vuotinen avomaa ratkaisu ei toiminut mitenkään. Luultavasti tässä, kuten kaikessa muussakin vain kokemuksen kautta löytyy toivat keinot, eli ensi vuonna saatetaan taas tehdä tämäkin jollain muulla tavalla. Haluan ahtaa kaiken täyteen jotain tähdellistä kasvavaa ja syötävää, joten siksikin nuo mansikat pääsivät tänne mustaherukoiden väliin.









Eli tänä keväänä päästään tekemään kasvimaata myös siihen, mihin sitä viime vuonna jo piti lisätä. Ja hyvä ettei päästy, sillä muistan kyllä miten olin toisin hetkin uudella maalla rikkojen kanssa aivan uupunut. Niin saattaa käydä nytkin kun maata lisätään, mutta se nähdään sitten kuluvan kauden aikana miten käy.



Viime vuonna suuri puute oli se, ettei katemateriaalia ollut. Ei sitä ole tänäkään vuonna luvassa, eli ongelmia tulee olemaan. Katteella kun pystyy vaikuttamaan lannoitukseen, kasteluun ja kitkemiseen. Viimevuoden kasvupenkkejä olen vähän muokannut, koska ne ovat menneet kivikoviksi, vaikka pikku ahertajat ovat olleet ahkerina, tällöin täytyisi heti saada päälle kunnon kate, joka ehkäisisi tuulen kuivattavan vaikutuksen, vaan kun ei ole mistä repiä, ei voi mitään. Kasvimaalle on nyt myös työstetty jonkinasteinen "puutarhajäte" komposti - jonka toimintaan en vielä osaa sanoa juuta enkä jaata. Sen taakse, aurinkoisemmalle puolelle on tulossa veden säilytys piste, toiveena on että aurinko lämmittää veden sopivaksi tynnyreissä. On jännä, kun takana on kaksi kuumaa kesää ja nyt ei oikein tiedä mitä odottaa. Niin aidan tolppina, kuin tässä kehikon tolppinakin on käytetty mitä nurkista on löytynyt, enimmäkseen tolpat ovat vanhoja lehmäaitauksen tolppia, jotka ovat suulin alla odottaneet uutta tehtäväänsä.






Äitienpäivänä lyötiin pystyyn tolpat vielä kolmannelle sivulle valmiiksi, siitä huolimatta ehdittiin juhlistaa, jo lauantaina kävi esikoinen ja itse äitienpäivänä vielä kuopus, joka onnistuikin yllättämään tämän äitylin ihan kunnolla. Grillattiin pihviä, herkkusieniä ja makkaraa, miniä oli vielä tekaissut salaatin valmiiksi mukaan. Enen heidän saapumistaan olin väsynyt tolppien mänttäämisestä ja saunottukin jo oli, mutta kummasti piristi sitten tuo nuorten vierailu.

Nyt lähdenkin kantamaan risuja!







3.4.2020

Yle omavaraiset


#yleomavaraiset




Kyseessä on omavaraisuus bloggaajien yhteispostaus, joka perustuu etukäteen näkemäämme kolmiosaiseen ylen sarjaan Omavaraiset. Kerromme nyt näissä kirjoituksissa oman mielipiteemme sarjasta ja sen henkilöistä. 


Sarjan ensimmäinen osa julkaistaan maanantaina 6.4.2020 Yle Areenassa ja maanantaina 13.4.2020 TV2.

Ohjelma esittelee kolme erilaista ruokakuntaa, joilla kaikilla on omansa näköistä toteuttamista "omavaraisuuden" suhteen  On valitettavaa, että annetaan yleisesti sellainen kuva omavaraisuudesta, mitä tämä ohjelmasarja väkisinkin mieleen jättää. Omavaraisuus nimelle kävi omassa arvomaailmassa kuten osakekursseille taannoin. 



Joten....


Ruokakunta 1. Erja  + perhe
Jo ensimmäisessä jaksossa selviää, että perheen äiti on melko hukassa elämältään. Sekalaisia haaveita on paljon, muttei kunnollista suunnitelmaa toteutukseen, eikä osaamista järkevään toimintaan. Eläimiä on hankittu tolkuttomasti, vaikkei niille ole kuin ostoruokaa ja tämäkin jonkun vaateprojektin vuoksi, josta siitäkään ei lopulta tullut valmista. Mikään ei etene mihinkään suuntaan, eikä minkäänlaista hallintaa asioille ole. Eläimet on tiellä, eikä niiden hoitoonkaan oikein paneuduta, tiedetään kyllä, että vastasyntynyttä karitsaa pitäisi käydä usein katsomassa, mutta ei käydä. Ehkä joskus isompana tuo lapsonen jolle karitsan kuolema selitellään tajuaa, että on melkoista sattuman kauppaa, että hän on elossa, äiti sentään muisti häntä käydä riittävän usein vauvana hoitamassa. "Omavaraisuus" tässä perheessä näyttää äidin haaveelta, muu perhe ja haalitut eläimet ovat vain tiellä, kaikille huudetaan alituiseen, kaikki ovat tiellä, niin eläimet kuin lapset, mieskään ei osaa tehdä mitään, vaan on tiellä hänkin ja käy ilmeisesti töissä rahoittaakseen emännän haaveita. Kun talossa sitten alkaa tapahtua, on tekemässä talkoolaiset.  Silloin emäntä makaa pää miehen sylissä.  Emäntä muistaa mainita olevansa koulutettu ihminen, mutta kuten usein tapaa olla, tässä nähdään, ettei koulutuksella ja käytännön osaamisella ole mitään tekemistä keskenään.



Kuva: Yle/pressikuvat



Ruokakunta 2. Rainer


Rainerista oli väkisin pohjatietoa ja oletusta olemassa ja ohjelma vakuutti hänenkin kohdallaan, ettei meillä ole hänen kanssaan samoja pyrkimyksiä, vaan pysymme jatkossakin puutarhureina. Rainer pyrkii ohjelmassa eroon kapitalismista (vesiverkot, sähköverkot ja tieverkot) mutta tekee sen juuri niin pitkälle, kuin hänelle sopii. Kapitalistien rakentama tieverkko kelpaa, kun käydään kapitalistien ylläpitämässä kirjastossa hakemassa tietoa. Sähköt katkaistaan verkosta, mutta sähköä tarvitaan silti, joten hankitaan kapistalistin aurinkokenno. 


Silmille pistävää tässäkin huushollissa oli siivottomuus, joka jatkui pihamaalle asti. Kierrätyksestä ei ole tietoakaan, muovit ja romut lojuu sikinsokin pihalla, kusiämpäri tyhjennetään rappusilta, työkoneista öljyt valuu surutta maahan. Outoa myös se, että ojaa voi kaivaa koneella, mutta puut pitää pienistää käsin, mutta kuten todettua toteutus kuten itselle sopii. Koiran kohtalo suretti ja Rainerin sen myötä, hänessä kuitenkin asuu pieni ihminen sisällä. 


Kuva: Yle/pressikuvat



Yhteisenä piirteenä näistä kahdesta ruokakunnasta voi todeta, että asiat on miten sattuu, eikä mitään melua kummempaa saada oikein valmiiksi, puheissa toistuu paljon se miten vika on jatkuvasti muissa, olipa se sitten yhteiskunta tai perhe - ja lopulta päähenkilö lyö pöytään ässän, johon voi aina vedota, eli "minullapa on  diagnoosi". Kun minulla on se diabetes. Kun minulla on se masennus. 



Ruokakunta 3. Milka ja Jussi



Kuva: Yle/pressikuvat



Täältä löytyi tuttuja elementtejä, pariskunta tuntui menevän rakkaus ja onnellisuus edellä, elettiin vaatimattomasti ja ruokakin vaikutti itse tuotetulta, vaikkei varsinaisia kylvö ja muita puuhia valitettavasti näytettykkään. Tarvittava raha mitä ilmeisemmin hankitaan musiikilla, koska soittimet kulkivat aina matkassa mukana. Toiminta oli pitkäjänteistä, oma osaamisaslue oli selkeästi löydetty ja sitä pystytiin noudattamaan pitäen kiinni omasta arvomaalilmasta. Pariskunta asui saaressa vuokramökissä, jossa sitten vuokraisännän-emännän toiminta oli heidän arvojensa vastaista ja he lähtivät uuden asunnon etsintään, joka löytyikin, ainakin tilapäisenä. Tämäkin toiminta nosti heidän touhunsa silmissämme korkealle. Mikä sotii omia arvoja vastaan, sitä ei hyväksytä. Heille, jos kenelle toivoisi löytyvän oman paikan, jossa toteuttaa itseään ja haaveitaan. 





_____

#yleomavaraiset

Loppusanat:


Kun ihminen hakeutuu dokumenttiohjelmaan esittelemään omaa elämäntapaansa, elinympäristöään, läheisiään ja itseään, niin samalla hän on tehnyt valinnan ja hankkiutunut asemaan, jossa hän ja hänen ratkaisunsa ovat kaikkien arvosteltavissa. Tämä oli meidän näkemyksemme ja muut voivat tehdä omansa. 




Muiden kirjoitukset löydät näiden linkkien takaa
Rakkautta ja maanantimia

Sorakukka
Iso-Orvokkiniitty
Pienenpieni farmi

24.3.2020

Mietteitä viimeajoista ja muita kuulumisia

Marraskuun yhteispostauksena oli kotivara, kirjoituksemme jälkeen samaa asiaa on rummutettu monestakin suunnasta, aivan kuin päättäjillä olisi ollut jokin ennakkoaavistus, ellei peräti tieto mitä tämä vuosi tuo tullessaan. Olin perjantaina 13. päivän iltana menossa aivan normaalisti ostamaan leipää ja vessapaperia, koska molemmat olivat vähissä, kaupassa leipähyllyllä odotti tämä näkymä:

myös näkkileipä oli loppu.

Vessapaperihyllyllä näkymä oli tämä: Embo, mitä meillä käytetään oli ollut perin suosittua muidenkin mielestä, paketin koosta riippumatta. Otin sitten paketin kuvassa näkyvää merkkiä. On hyvä välillä poistua mukavuusalueelta, sanotaan.



Sitten voitti uteliaisuus, vaikkei listassani muuta lukenutkaan  ja kiersin koko kaupan, kaikkea muuta löytyi ihan kohtalaisesti, mutta jauhelihat olivat loppu ja niin oli makaroonitkin: 



Tässä kylässä on kolme isomman ketjun kauppaa ja niinpä sain leipänikin sitten toisesta kaupasta. Matkalla sinne toiseen kauppaan päässäni naksahti sitten jokin ja päätin minäkin alkaa hamstraamaan, eli leivän lisäksi otin sieltä toisesta kaupasta jälleen eri merkkistä vessapaperia paketillisen mukaani.

Mikä elämässäni on ennallaan?
Teen palkkatöitä päivittäin. Hoidan isäni kauppa-asiat viikoittain (apteekin ja laskut tarvittaessa). En edelleenkään halua seurata uutisia tai ajankohtaisohjelmia. Valitsen lähituottajan ja kaupassa käydessäni yhä sen kotimaisen vaihtoehdon. Lajittelen, kierrätän ja kompostoin kuten olen aina tehnyt. 


 Mikä elämässäni on muuttunut?
Olen saanut reilut 1,5 tuntia päivässä lisää aikaa. En kampaa hiuksiani edes joka neljäs päivä. Käyn kaksi kertaa päivässä pienellä sauvakävelylenkillä. Syön ihan mitä sattuu. Olen väsyneempi kuin ennen. Kannan vähintään 5 päivänä viikossa puut sisälle ja lämmitän talon. En näe lapsiani, enkä lastenlapsiani. Pelkään vieväni koronan isälleni. Vessapaperia kuluu paljon.

~~~...ooOoo...~~~


Tämä vajaa pariviikoinen on vakuuttanut minua ja meitä siitä, että olemme oikealla polulla pyrkiessämme tuottamaan suurimman osan tarvittavitsemistamme kasviksista itse. Vaikka suureen ääneen jo pitkällä olevat sanovatkin, ettei kotipuutarhureilla ole mitään tekoa oikean omavaraistelun kanssa. Lämmöllä muistelen viime syksyn satoa ja jos terveinä tai jossain määrin voimissa ollaan myöhemmin keväällä, kasvualaa tullaan lisäämään jonkin verran. Pääpaino tulee olemaan perunassa, porkkanassa ja sipulissa. Kurkku ja punajuuri seuraavat kannoilla. Punajuurta laitetaan reilusti, koska osa menee metsämiehille, josta sitten palkkioksi saamme saalista. 

Lihan puolesta kulunut (mukamas) talvi on menty melko poikkeuksellisesti, viime syksyn alussa ostin hirvenlihaa reilusti pakastimeen, kun halvalla sain. Naudan puolesta oltiin kaupan varassa melko pitkään. Tammikuussa silmiini osui lähituottajan ilmoitus facebookissa, kokeilivat olisiko kysyntää ostaa tilalta suoraan. Hain ensimmäisen satsin vähän kokeilumielessä, mutta kokeilu vakuutti meidät molemmat. Maku on ihan muuta kuin kaupan tehotuotetuissa lihoissa ja ihmekös tuo, kun tämä ylämaankarja elää pelkällä vihreällä, eikä millään pussiruualla.  Jauhelihaa paistaessa hukkaa ei juurikaan synny ja vaikka kilohinta on huomattavasti kalliimpi, kuin vertailukohteessa, tätä syö huomattavasti vähemmän tullakseen kylläiseksi. 

Tältä näytti tukkalehmät lauantaina, kun hain uuden satsin lihaa. 


Ensimmäiset siemenetkin on viimein saatu kylvettyä, maissi tuo vihuliainen, joka täällä kylmyydessä ei koskaan pääse tähkäasteelle asti, on nyt pakotettu tuottamaan satoa. Samettiruusu, säästä piittaamaton kiitollinen kukkia, menestyy maassa kuin maassa. Ja Morsinko, josta en osaa sanoa, kuin että sillä saa sinistä väriä lankoihin. 



Kiitos, pysythän kanavalla :)



20.2.2020

Nikkarointi kurssilla, sianrakkolyhty

Sitä mukaa kun kiinnostukseni ns. keskiaikaa kohtaan on lisääntynyt ja olemme käyneet erilaisilla keskiaika markkinoilla, muinaisaikaan tapahtumissa ja erilaisissa ruukki tapahtumissa, missä alan harrastajia on ollut mukana, on tietysti tullut hinku saada myös omaa vaatetusta ja välineistöä pikkuhiljaa aikaiseksi.  Olen ehkä jopa ärsyttävän tarkasti pistänyt merkille erilaisia asioita liittyen elävöittäjien vaatetukseen, kenkiin, koruihin, asumuksiin, sekä ruoka- ja juoma-astioihin. Monissa näistä tapahtumista elävöittäjät myös yöpyvät ja asumuksiin saa melko vapaasti tutustua, joten siellä on tullut ihmeteltyä huonekaluista alkaen kaikkea. 

Jokainen varmasti ymmärtää, ettei ledlyhty sovi keski- eikä viikinkiaikaan, ei oikein kynttilälyhtykään, jos se on metallia ja lasia, joten ainoa oikea valinta näillä tietämin on sianrakkolyhty. Näitä sianrakkolyhtyjä on vuodesta 2011 alkaen valmistettu Porissa Rakennuskulttuuritalo Toivossa (FB-sivut) 1-2 kertaa vuodessa pidettävillä kursseilla. Tuollaisen kurssin kesto on 2 päivää jonain viikonloppuna - kurssipäivän pituus 6 tuntia. Tällä kertaa meitä osallistujia oli aika vähän, kymmenen olisi mahtunut, mutta vain kolme oli ilmoittautunut meidän lisäksemme.

Nimi gotlantilainen lyhty ei tarkoita sitä, että lyhtyjä olisi ammoisina aikoina valmistettu juuri Gotlannissa, vaan sieltä on satuttu sellainen löytö tekemään, siitä sen nimi. Samanlaisia lyhtyjä on varmasti ollut käytössä myös suomessa. 


Alussa oli siis palikat, pari laudanpätkää ja puukko. Palikat oli sahattu suurinpiirtein malliin ja puukolla niitä piti sitten jokaisen lähteä hienosäätämään lyhtynsä tukipuita.


Olen lapsena veistellyt jotain turhanpäiväistä, sittemmin aikuisiällä veistelyni ovat rajoittuneet
kiehisiin muutamasti talvisin nuotiolla. Tämä oli jotain ihan muuta. 



Tiedättekö sen tunteen, kun on monta tekijää samassa puuhassa. Itse nyherrät sen ensimmäisesi kimpussa ja muilla näyttää kaikki olevan viimeistelyä vaille valmiina... ?
Todellakin, tein vasta ensimmäistä ja mies teki jo kolmatta, 
ajattelin, etten ikinä saa omiani valmiiksi. Mutta sitten homma alkoi sujua



Nämä lastutkin on olevinaan jotenkin kauniita?



Sitten piirrettiin pohja ja kansi, näiden sahaukseen ja poraamiseen käytettiin koneita



Viimeistely tehtiin käsin. Mielenkiintoinen oli myös tuo veistohevonen,
jonkalaisen olen aiemmin nähnyt vain joissain ohjelmissa. Kätevänoloinen kapistus.





Kun pohja ja kansi olivat valmiina joutui vielä veistelemään niistä tukipuista, koska niiden piti mahtua pohjan ja kannen reijistä ja eihän ne mahtuneet, vaikka niitä miten oli tullut vuoltua ja soviteltua irtoreikiin. Vasta oikean kappaleen kanssa, kun tiesi miten pitää pyörähtää ja liikkua näki, ettei riitä, että menee läpi.

Lauantai iltana olikin kädet sitten kipeät ylhäältä alas asti, oudokseltaan.


~...o...~


Lopulta sunnuntaina päästiin sentään jo koekasaukseen asti. 



Väännettiin ihan itse raudasta kahva ja kiinnitettiin se kanteen



tukipuihin piti vielä veistellä kiilat, ettei koko rakennelma petä, kun sitä kahvasta nostaa 




Ja sitten päästiin itse asiaan. 
Niihin rakkoihin, jotka sitten yllättäen ei haisseetkaan pahalle, vaikka etukäteisoletus oli vahva.



Jalkapallopumpulla rakkoon pumputtiin ilmaa ja jätettiin venytykseen.
Koska onnistuin veistelemään lauantaina itselleni ihan kohtalaisen haavan, oli sormessa laastari, sen suojana työhanska ja sitten vielä kumihanska, loppui kaikenlainen pito, enkä saanut itse ilmaa riittävästi rakkoon. Opettaja onneksi auttoi.





Siinä he sitten ovat. 
Kotona nämä kyllä selvästi haiskahti ja kissat osoittivat kiinnostusta sen verran, että sanoa saa. Eivät kuitenkaan käyneet kiinni.  Ylä- ja alapäässä pidettiin naru iltaan asti, ettei rakko lähtenyt keriytymään pois. 




Tältä ne näyttävät kolmen viikon jälkeen.



3.2.2020

Helmikuun yhteispostaus 2020




Tämä on osa omatoimisten bloggareiden yhteispostausta 2020, joka ilmestyy joka kuukauden ensimmäinen maanantai. Näiden yhteispostausten avulla pääset seuraamaan monen omavaraistelijan näkemyksiä, suunnitelmia ja unelmia. Onnistumisia ja epäonnistumisia. Me kirjoittajat olemme ympäri suomen ja näin kuukauden alussa aina ikäänkuin istumme "saman pöydän äärelle". Vuoden ensimmäisessä kirjoituksessa esittäytyimme kasvuvyöhykkeittäin, postaukseen pääset tästä. Nyt kertoilemme kylvöistä ja esikasvatuksesta, tai ainakin niiden suunnitelmista, sekä talvikauteen kuuluvista puhdetöistä.




Kylvö & esikasvatus


Kun ollaan vasta kalenterisivu käännetty helmikuulle, ei sisäkylvöjä esikasvatettaville ole meillä edes ajateltu. Ikkunatilaa on rajallisesti, valoa aivan liian vähän ja liian aikaiset kylvöt ovat aina taimina keväällä lopulta liian kalpeita ja honteloita siirrettäväksi ulos, joten maltan vielä mieleni ainakin kuukaudella tai jopa kahdella. Siemeniä on kuitenkin pitänyt jo vähän ostiskella ja vanhoja pusseja hypistellä. (Kovin on taas suuret luulot omasta itsestä.) Mutta koska meilläpäin talvi on ollut lumeton, eikä maa ole jäässä, on mielessä pyörinyt voisiko nyt tehdä myöhäiset syyskylvöt, näin ikäänkuin aikaiseen keväällä? Huvittavinta ehkä on, että jo tammikuussa on saanut ulkoa tuoretta leivän päälle.







Monena tammikuun päivänä ilma on ollut lämpötilaltaan ja tuoksultaan suorastaan keväinen ja sehän on omiaan hulluttamaan pään sekaisin ja kauppareissulla on tullut sitten jo joku puutarhalehtikin ostettua





Ehkä tärkein, mikä nyt tulisi saattaa ajantasalle, olisi kunnon suunnitelma tämän vuoden tekemisistä. Tai tarkoituksista. Alkuvuosi on ollut taas pelkkää juoksua pää kolmantena jalkana, lepäämään ei ole ehtinyt edes viikonloppuisin, tammikuun alkupuolella mies joutui vielä viikonloppuisin töihin ja minulla oli isäni luona "ylimääräistä" puuhattavaa, touhu alkaa jo tuntua kropassa ja mielessä. Viime viikolla miehen työmaalla alkoi lakko, joka onkin sitten vähän edistänyt puiden kaatoa, mutta koska olemme eri aloilla, vaikkakin samalla työnantajalla, omat työni ovat jatkuneet. Perjantaina tein vajaan työpäivän, että ehdittäisiin vielä hakemaan puita metsästä, kun ilma oli sateeton, vaikka puista vettä tippuikin ja kaadetut puut olivat tietysti märkiä ja liukkaita. Kolme kuormaa saatiin pois, mikä oli äärettömän hyvä, koska lauantin ja sunnuntain satoi ja hommat tyssäsivät siihen.





Puhdetyöt

Joku bloggareiden ryhmässä kysyikin, mitä ne oikeastaan ovat?

Aikaan ennen televisiota ja internettiä, pystyttiin keskitalven lyhyenä valoisana aikana olemaan vain muutama tunti ulkotöissä, niinpä hämärään aikaan päivästä tehtiin ”puhdetöitä” sisällä tuvassa kynttilän tai päreen, tai tulipesän avotulen äärellä. Miesten töitä on ollut työvälineiden ja tarve-esineiden valmistus ja korjaus. On veistelty kirveen-  viikatteen- ja haravanvarsia, heinäharavan piikkejä, vispilöitä ja lusikoita, kudottu verkkoja ja kiskottu päreitä ja isompina töinä on valmistunut jopa huonekaluja.

Nykypäivänä puhdetyöt ovat osittain unohtuneet ihmisiltä, tämän päivän ihminen mieluummin harrastaa. Eräänlaisena aidon puhdetyön korvaajana voisi pitää erilaisia kansalaisopistojen järjestämiä opintopiirejä, verhoilua, puutöitä, ompelua, matonkudontaa. Koska ihminen kuitenkin kaipaa käsillä tekemistä ja näkyvää jälkeä, on näillä piireillä varmasti tulevaisuudessakin kysyntää.
Omalla kohdalla puhdetyöt ovat melko satunnaisia intoutumisen puuskia: löystyneiden ja irronneiden nappien sekä ripustuslenkkien ompelua vaatteisiin (pyyheliinoihin). Ruoka- ja vaatekaappien saranoiden säätöä ja sisältöjen inventaariota ja järjestelyä, kenkien huolto (plankkaaminen).  Satunnaiset muut käsityöt, jotka tavallisesti jäävät kesken. Koko tämän talven saldona on tällä hetkellä itse värjätyistä langoista syntyneet kynsikkäät ja keskeneräinen villapaita (pahasti kesken). 



Opistojenkaan anteja emme ole vuosiin hyödyntäneet, kerrostaloasukkeina ollessamme mies kävi pari talvikautta verhoilussa, kunnostaen vanhoja tuoleja. Minusta ei itsestäni oikein ole mihinkään pitkäjänteiseen kerran viikossa touhuun syksystä kevääseen, siksi luenkin ohjelma lehtisistä aina vaan sellaiset kurssit, jotka kestävät max. kaksi kertaa.  Yksi sellainen mielenkiintoinen on järjestetty monena vuonna, mutta ilmoittautuminen on aina päässyt menemään ohi tai paikat on jo täytetty tai sitten meillä on jo siinä kohden ollut kalenterissa jo valmiiksi täyttä. Nyt joulukuun alkupuolella, kun ilmoittautumiset alkoivat, osui kerrankin kaikki taivaankappaleet oikealle kohdalle. Kalenterissa ei mitään, ja olin ensimmäinen ilmoittautuja. Tosin silloin ei vielä tiedetty, miten kiivas tämä alkuvuosi on, joten olimme jo valmiiksi väsyneitä kun kurssi alkoi. Tästä kurssista kertoilen tässä lähiaikoina, kunhan saan ajatukseni jotenkin kasaan ja kuvat järjestykseen.


Oheisista linkeistä pääset lukemaan muiden yhteispostaajien kuulumiset:










6.1.2020

Tammikuu 2020


Vuoden 2020 yhteispostaussarja pyrähtää käyntiin heti näin tammikuun alussa. Aloitamme itsemme esittelyllä, joka onkin jo muutamasti tehty, mutta koska joukkoomme on tullut paljon uusia kirjoittajia, osalla kirjoittajista tilanteet ovat vaihtuneet ja lukijoitakin on tullut uusia,  niin päivitetään samalla kunkin kirjoittajan elämäntilannetta. Kirjoituksen lopusta löytyy linkit kasvuvyöhykkeittäin muiden bloggaajien kirjoituksiin.

Täällä 2-vyöhykkeellä Sydän-Satakunnassa kirjoittelee kodin ulkopuolella palkkatyössä käyvä 50+ pariskunta, aikuiset poikamme ovat pesästä paenneet ja lapsenlapsiakin on kertynyt kolme, kuinka ollakkaan poikia kaikki. Tilallamme on 50-luvun alussa valmistunut rintamamiestalo lisäsiivellä (1986), navetta, muutama suulirakennus, maata ja metsää kumpaistakin muutama hehtaari ja kaikki tämä on yhden rajan sisällä, mikä sinällään helpottaa elämää. Ostimme tämän paikan reilut kymmenen vuotta sitten, remonttia tehtiin pari vuotta ennen muuttoa, sinä aikana vanhin lapsista muutti omilleen, nuorimmainen lähti nyt reilut pari vuotta sitten ja olemme tässä ikäänkuin opetelleet olemaan kaksin. Jotkut asiat ovat ennallaan, yläkerta ei ole vieläkään asumiskunnossa - kumpaakaan meistä ei niin kiinnosta, sillä kenelle me sitä tekisimme? Tämä keskeneräisyys kyllä painaa mieltä ja aiheuttaa stressiä, sitä ei käy kieltäminen. Löysin joskus vanhasta pientilakirjasta kuvan talostamme 60-luvun keskipaikkeilta, en tuntisi, jos en tietäisi.




Pääasiallinen lämmitysmuoto meillä on puu, sauna, wc ja pesuhuoneessa on myös lattialämmitys sähköllä. Kaksi pystymuuria, leivinuuni, puuhella, sekä saunan kiuas syö vuosittain kymmenkunta kuutiota puuta. Kaikki poltettava puu tehdään harvennuksena omasta metsästä kahdestaan  - lämmityspuun suhteen olemme siis täysin omavaraisia. Syksystä kevääseen päivittäin lämpiää leivinuuni ja olohuoneen pystymuuri, kovemmilla pakkasilla myös makuuhuoneen pönttöuuni. Laajennusosa, jossa on lattialämmitys sauna, pesuhuone, vessa osissa, mutta kahdessa eteisessä ei mitään lämmitystä, lämmitämme saunan kiusta toisinaan pitääksemme jonkinlaista lämpöä yllä. Ruoka tehdään talviaikaan useimmiten leivinuunissa ja puuhellalla. Puuhella lämpiää vapaa aamuina kovilla pakkasilla, kumpi tahansa ensin herääkin, pistää tulet. Tänä talvena ollan vähän päästy vähemmällä, kun ulkolämpötila enimmäkseen on pynyt plussan puolella, on leivinuunin lämmityksestäkin vähän lintsattu ja polteltu puita vain pystymuureissa ja vain joka toinen päivä leivinuunissa.


Vesi meille tulee naapurikunnan verkosta. Omia kaivoja on kaksi, mutta vettä ei ole tutkittu ja niinpä sitä käytetään vain kasteluun kesäisin.


Suunnitelmat ja tavoitteet 2020

Tässä vuoden alkupuoliskolla on tarkoitus aikaisempien vuosien tapaan kaataa polttopuut,  koivumetsämme on melko tiheää taimikkoa, eli runkoja kaatuu valtavasti siihen kymmeneen mottiin, niiden kaatoon, metsästä pois saamiseen, pätkimiseen ja halkeluun menee yleensä koko kevään vapaa-aika, joka palkkatöiltä jää. Touhu keskittyy viikonloppuihin, koska valoa ei muulloin vapaa-ajalla ole riittävästi. Tällä kertaa olemme kyllä jo päässeet alkuun aiemmin, marraskuun puolella on aloitettu harvakseltaan risukoiden raivaus, sekä katseltu vähän"tietä" valmiiksi, jota pitkin saamme puut ajettua metsästä pois. Polttopuu urakkaamme on lisännyt viime vuosina se, että teemme polttopuut myös vanhemman pojan perheelle samalla kun omamme. Käytännössä se tarkoittaa viittä lisäkuutiota. Heinä-elokuussa kuivuneet puut sitten pätkitään klapimittaan ja kannetaan sisään. Risukon raivaus on ollut äärettömän hidasta, koko syksyn on satanut ja satanut vähän lisää ja vielä enemmän, ihan joka viikonloppu ei edes toisena päivänä ole ollut satamatta. Koskaan, tämän reilun kymmenen vuoden aikana ei ojat ole olleet niin täynnä ja pellot lainehtineet vedestä, kuin tänä syksynä, lähesen voimalaitoksen ylijuoksutukset on myös melkoiset.



Keväisen polttopuu urakoinnin jälkeen päästään sulavasti siirtymään kasvimaalle, jota viime vuonna lisättiin ja siihen tuli paneuduttua paremmin kuin koskaan ennen, tänä vuonna sitä saatetaan tehdä vielä vähän lisää. Kasvivalinnat oli viimevuonna vähän miten sattuu ja osin vanhoja pussin loppuja, nyt on tarkoitus keskittyä oleelliseen: perunaa, sipulia, porkkanaa ja punajuurta. Tottakai sitten jotain muutakin, mutta nuo ovat ne oleellisemmat ja itseni tuntien homma saattaa rönsyillä vielä pahastikin. Esimerkiksi maissia on ollut parina vuonna, mutta satoa ei ole koskaan saatu, koska olen kylvänyt suoraan maalle ja myöhässä, eli jos mahdollista, niin kevättalvella esikasvatukseen lähtee maissi ja purjo - joka sekin jäi todella pieneksi suorakylvönä. Kasvimaalla ongelmana ovat rikkaruohot, kylmyys ja tiukka savimaa. Rikkaruohot ovat tosin hyödyllisiä paikassaan ja viestivät kasvimaallakin tärkeää asiaa, mutta... Viime vuonna selviydyin kasvimaalla kuitenkin melko hyvin rikoista, vaikka katetta oli kovin vähän käytössä kerääjän hajottua.  Toisaalta kesä oli kuiva ja kuuma, jolla oli oma vaikutuksensa, etteivät niin villiintyneet kasvuun.


Haaveilen myös lisätä, tai oikeastaan ottaa tarkempaan käyttöön vanhaa penkkiä ja lisätä siinä jo olemassa olevia monivuotisia, koska niille on aina käyttöä (lipstikka, ruohosipuli, persilja) ja lisätä siihen jotain muutakin.  Kovin mieleni halajaa myös jonkinlaista rohdospenkkiä, mutta liikaa ei kannata kerralla yittää ahnehtia. Toisaalta, tässä nähdään, miten homma rönsyää jo suunnitelmavaiheessa. Viime vuotiset suunnitelmat ei kaikki toteutuneet, joten niitä samoja asioita pitänee roikottaa suunnitelmissa edelleen, kuten aitaus kasvimaan ympärille ja puiden istuttelu tuulensuojaksi sinne tänne. Syystalvi 2019 tullee painumaan omaan mieleen sateiden ja lumettomuuden vuoksi erittäin hyvin, jouluaattona nimittäin istutin muutaman kuusentaimen kasvimaan reunalle, taimet kun kasvoivat metsässä turhan tiheässä. En ole ihan vakuuttunut, että ne lähtisivät kasvuun, mutta on kuitenkin yritty. Lunta ei edelleenkään täällä ole ja bokashit kävin kääntelemässä maahan vielä uudenvuoden aattona.





Miksi pyrimme tulemaan toimeen omillamme?

Niin, miksi, kun kaiken saa paljon helpommalla kaupasta. 
Alussa iski ymmärrys, että ympärillä on paljon hyödynnettäviä yrttejä, olen aina tuntenut vetoa luonnon kukkiin ja kasveihin, niin mausteena, lääkkeenä kuin korvikkeena. Opettelin ja tutkein kirjoista ja netistä kasvien tunnistusta ja käyttöä ja lopulta opiskelin keruuyrttineuvojaksi Kullaan metsäopistolla. Joka kevät oli myös istutettu/kylvetty vähän jotain - jokin oli jo syttynyt lapsuudessa. Sittemmin olemme alkaneet tutkailla marja- kuin sienimaastoja ympäristöstämme - ja huokailtu miten monta vuotta menikään hyödyntämättä kaikkea tätä luonnon tarjoamaa ilmaista satoa.


Noin vuosi sitten törmäsin naistenlehdessä juttuun, joka meni suunnilleen näin: "Sinä 50-60 vuotias nainen, pärjäätkö tulevalla eläkkeelläsi? " Jouduin toteamaan, että en taida pärjätä. Tämän jutun lukeminen  toimi vielä isompana kimmokkeena pyrkiä siihen, että mahdollisimman paljon hoituisi ruokapuoli itse kasvattamalla, keräämällä ja mahdollisesti vaihtamalla. Ja kaikki muukin mahdollisimman pitkälti itse tekemällä. Sekä yksinkertaisesti kuluttamalla vähemmän, miettimällä hankinnat tarkemmin ja kestävästi - ilman että elämä silti muuttuisi kitkuttamiseksi ja ankeaksi. Ja koska olen aivan vakuuttunut, että jossain vaiheessa tapahtuu jonkin asteinen yhteiskunnan romahdus, jolloin sitä ruokaa ei ole saatavissa kaupasta niin vaan, eikä sähköä pistorasiasta.

Työ haittaa harrastusta, siitä ei pääse mihinkään. Ja koska tämä harrastus on melko fyysistä, se antaa hyvän vastapainon istuma ja ajattelutyölle. On parasta vastalääkettä mitä olla voi.





Linkit muiden kirjoituksiin: