Kepeästi eteenpäin, pakkoa vailla

Vaikka on itsestään selvää, ettei päämääriä saavuteta ilman työtä, on joskus aika ottaa rennosti. Meillä se aika on nyt, tänä keväänä, kesänä ja syksynä.

Viime talvi oli tavattoman rankka.

Olen stressannut koko alkuvuoden tekemättömien kotitöiden suhteen ja vielä enemmän palkkatöiden takia. Työrupeama vaan alkoi olla liikaa ja luonto ei oikeina anna periksi valittaa. Kotitöissä panttasi pahasti, kun miehen selkä kipeytyi niin, että polttopuut uhkasi jäädä metsään. Yksin en siellä pärjää ja niihin hommiin tuli tuon selän vuoksi kuukauden seisakki.  Työmaalla jo toisin hetkin epäilin tulleeni niin vanhaksi ja saamattomaksi, etten vaan enää kykene selviytymään työstäni.  Tunnistin ne oireet, joita aikoinaan en ymmärtänyt ja joiden johdosta elämässäni on muutaman vuoden musta aukko, aikakausi, jolta ei juurikaan ole muistikuvia. Aloin olla huhtikuun alussa samassa pisteessä, kuin vuosia sitten, taas kokoajan itketti, näin unia töistä ja olin uupunut jo herätessä. Töiden jälkeen tarvitsin torkut, enkä silti jaksanut, kuin hakea puut ja vahtia tulet. Kun yhden homman sai pois käsistä, oli tilalla jo muutama muu, enkä ehtinyt tarkistaa mitään, mikä käsieni kautta maailmalle kulki. Samalla alkoi mieltä kalvamaan kaikki salaliittoteoriat, miten yrityksen ylinjohto on päättänyt katsoa kuinka pitkään tämä ämmä kestää paineita ja koska ranka katkeaa.

Määräpäiväkin töihin tuli ja otin sen perään viikon loman. Loma meni ihan haaskuun, samat unet jatkuivat ja asioiden pyörittely mielessä valveilla. Näiden fiilisten kanssa ei ole mitään mieltä mennä lääkäriin, jonka ainoa apu on mielialalääkkeet. Sain kuitenkin asiasta puhuttua loman jälkeen esimiehelleni, etten kestä enää toista vastaavaa punnerrusta. Sain yllättäen osakseni sympatiaa. Itkukin pääsi, mutta olin aika helpottunut. Aika näyttää jääkö puheeksi vai tapahtuuko jotain konkreettista asioiden eteen. Myöhemmin kyllä selvisi, että samoja fiiliksiä osastolla oli aika moni käynyt läpi, miehillä vaan tuntuu olevan erilainen kyky jättää työ taakseen, eivätkä murehdi työasioita yökausia, kuten itse teen.

Aikani mietittyäni päädyin siihen, että jotain on karsittava. Viime kesänä oli jo puhetta, että tänä vuonna pidetään myös oikeaa lomaa, eikä rempata mitään isompaa, tehdään joku pieni reissukin. Sitten on kuitenkin asioita, jotka on hoidettava, isä ja lapset, lapsenlapset, toinen toisemme siinä ne tärkeimmät. Lopputulemana mielessäni oli päätös, ettei ole pakko saada lisää kasvimaata, ei ole pakko laittaa siemeniä kasvamaan, ei ole pakko saada maalia seiniin ja ikkunapuihin, ei ole pakko vaihtaa ulko-ovea, ei ole pakko leikata omenapuita ja marjapensaita, ei ole pakko saada kukkamaista rikattomia, ei ole pakko tyhjentää ulkorakennuksista turhia rojuja pois, ei ole pakko siivota. Ei ole pakko yhtään mitään. Ei ole. Mitään ei ole pakko.

Pari päivää päätöksen jälkeen alkoi tuntua, että olo on kevyempi. Sain siivottua huushollin aika hyvään kuntoon muutaman päivän aikana, pestyä joka nurkan, jopa saunan ja pyyhittyä pitkäaikaiset pölyt pois, kuskattua matot pesulaan (ei, niitä ei ole pakko pestä itse) ja pois. Ja olen jopa pystynyt pitämään järjestyksen yllä muutaman viikon :) 

Kun ei ole pakko mitään, tuntuu, että voimat palautuu hissukseen ja yllätys, yllätys, suunnitelmat alkaa kuitenkin täyttää pään. Jos vähän aitaa puutarhaan ja kompostikin pitäisi rakentaa ja muistaa kesemmällä tehdä lehtikerppuja riistalle... Pari tomaatintaintakin on tuloillaan, toisessa on jo kukkia, jotain suojaa pitää niillekin kehitellä ulos.  Mutta sellaista pientä vaan, eikä väkisin! Töissä näyttäisi rauhoittuneen, ollaan edetty sopivalla vauhdilla kohti seuraavaa dead linea, ainakin vielä.

- olen elossa taas -

Oheistuote

Polttopuita on tehty pitkin talvea, sen mitä kaksi huonoselkäistä pystyy tekemään. Mittaustulos osoitti, että ensi talvi pitäisi pärjätä, mutta jonkinlainen epävarmuus kalvoi silti miehen mieltä. Muutama viikko sitten tuuli kaatoi yhden pystyynkuolleen kuusen, oli sitten puhetta, josko kaadetaan itse toinen, (pystyynkuolleita on kuitenkin jokunen) ja tehtäisiin niistä saunapuita erikseen. Saunapuut on siis vähän lyhyempiä kuin normaalipesään laitettavat puut, eikä tunnu oikein mielekkäältä laittaa koivua saunapesään muutenkaan, kun huonommallakin puulla saa löylyt.

Eilen illalla mies ja kuopus kävi kaatamassa ja pätkimässä puun. Aamupäivällä mies meni sitä ruuvailemaan halki. Soitti sitten, että "vieläkö sinä sitä pihkaa pistät korjuun?" Ja pistänhän minä. Ihan mukava määrä sitä löytyikin, parikymmentä metristä pölliä kun kävin kauttaaltaan läpi. Purkki on kierrätyspurkki, en löytänyt merkintää tilavuudesta, mutta luullakseni 0,75.

 

Kevään toistaiseksi lämpimin päivä on ollut tänään, eläinbongauksiakin on tehty: pari hirveä, pari kettua, räystäspääskyjä (eilen ensimmäiset), haarapääskyjä ja ruskosuohaukka. Vuohenputkea on jo pinnalla runsaasti, nokkonen vaan antaa odotella itseään. 

Viimeisiä viedään

Vuoden viimeisiä päiviä viedään, päivitykset on ihan unohtuneet. Onneksi on tullut räpsittyä kuvia, niin asiat kuitenkin palailevat mieliin kuvia katsellessa, jonkinlainen demetia kun tuntuu muuttaneen pääni sisään. Vaikka silti tuntuu, että päivät vaan soljuvat eteenpäin, eikä tässä ole mitään erikoista, mistä niin pitäisi raportoida.

Syksy on mennyt kevennetyllä työviikolla, joka on ollut kyllä tarpeen tuon väsymykseni kanssa. Väsymys, joka on vaivannut viime talvesta asti, tuntuu helpottavan hetkittäin. Hetkittäin taas mietin onko taustalla jotain pahempaa. Olen yrittänyt syödä edes hedelmän päivässä tai marjoja, koska perusravintoni on melko yksipuolista, vitamiineja en muista ottaa kuin korkeintaan viikon, mutta omena pöydällä tuntuu olevan parempi muistuttaja tai mustikkapurkki pakastimesta sijoitettuna jääkaapin ylähyllylle.  Nyt olen ollut kaksi viikkoa kotona ja vielä olisi puolitoista viikkoa jäljellä. Olen koittanut ulkoilla valoisaan aikaan joka päivä vähintään puolituntia, yleensä yli, mikä lienee hyvä asia. Olen tylsistynyt siihen, etten saa aikaiseksi mitään. Kaipaan mielekkäiden asioiden tekemistä, sellaista josta jää jotain pysyvää jäljelle. Kaipaan omaa työhuonetta askarteluihin ja ompeluihin. 

Se narinoista... :)

Viime talvena, kun olimme koivikon harvennuksessa, oli puhetta, kun käytiin kotona kahvilla ja syömässä välillä, että olisi ihan kiva, jos tuolla koivikossa olisi nuotiopaikka, voisi ottaa kahvit mukaan ja paistaa makkarat, eikä aina tarvisi lähteä erikseen sisälle. Kuivalla pakkasilmalla kun ei ole mitään vaihtotarvetta kuiviin vaatteisiin, käsineisiin tms. Nuotiopaikkaa silmälläpitäen jätettiin joko pikkupuu tuomatta metsästä pois. Jossain kohden mies sanoi käyneensä ne halkelemassa ja vieneensä trukinlavan, johon ne pinosi ja johonka ympäristöön oli ajatellut se nuotiopaikan sitten muodostuvan. Sittemmin hän vei vielä pellinpalat päälle. Unohtelin mennen tullen koko asian. Kesällä kun meillä on tapana käydä yksin ja yhdessä kävelemässä tuolla tontin perukoilla, hän toisinaan sanoi käyneensä nuotiopaikalla, että "pysyy polku auki", itse eksyin sinne vasta kun ensimmäiset pakkaset tuli. (Siinä loppukesästä kun tulee aina se hirvikärpäskammotus, jolloin loppuu metsäteillä kävelyt omalta osaltani. Aika nolo vaiva metsänomistajalle? On se :) ) 

Valikoitui marraskuinen päivä, jolloin Erityinen pikkumies oli ollut yökylässä ja aamulla maata peitti jonkinlainen kuura, jonka hän keittiönpöydän ääreen asettuessaan totesi lumeksi, "katso fammu on satanut lunta". Odoteltiin auringon nousua ennen ulkoilua, jolloin ukki ehdotti nuotion tekoa ja makkaran paistoa, eipä me siitä pikkumiehen kanssa innostuttu. Sen sijaan, kun hän paria viikkoa aiemmin oli innostunut kartoista hän selitti miten pitäisi mennä toista reittiä tuolta ja tuolta. Päädyimme kuitenkin sinne nuotiopaikalle ja kas mitä sieltä ukin repusta löytykään, nuotiotahan se alkoi väsätä... mukana oli makkarat jajuotavat, kelpo eväät!

Minä ja pikkumies lähdettiin etsimään kiviä nuotion ympärille, melkoista touhua, pienellä pläntillä käveltiin varmaan kilometri, epätasaista maastoa ja huh huh, mutta saipahan fammu liikuntaa ja pikkumies unilääkettä :)  Kyllähän niitä kiviä jokunen löytyi nuotion ympärille kun hiilloskin alkoi olla valmis makkaroille. Niin ja olihan meillä toki yksi kissa mukana, joka myös sai vähän makkaraa ja vettä juomisiksi. Siinä niitä nyt on kiviä notskin ympärillä! Kuvassa pikkumies istuksii pöllin päällä, selkänsä takana trukinlavalle kasattu puupino.

Taisi sitten olla jo seuraava perjantai, kun oli edelleen pientä lunta tullut jo lisää, maa oli ihan valkoinen ja oltiin kaupassa, ostettiin makkaraa, että mennään sunnuntain nuotiolle. Sattuipa sitten sunnuntaina, että tihutti vettä, vaihtoehtona olisi tietysti ollut keitetyt perunat ja makkarasoosi, mutta nuotiolle sitä päädyttiin. Kissat mukana, tietysti. Kun palailtiin kotiin oli jo pilkkopimeää, sitä katoaa ajantaju siinä tulta tuijotellessa ja lämmöstä nauttiessa. Onneksi olin varannut mukaan lyhdyn, ilman oltaisiin oltu kyllä hukassa.

Mielessäni alkoi tämän reissun jälkeen jyllätä jokin kumma, että pitäisi olla jonkun sortin laavu, vaikka heppoisempikin, mutta sellainen jossa olisi vähän tuulensuojaa ja jossa voisi vetää hätäpäissään vaikka pitkäkseen. Ehkä jopa yöpyä joskus täysikuun aikaan, kun on lunta ja valoisaa. Tai keväällä kun on jo vähän lämmintä, muttei vielä hyttysiä :) Tälle talvelle lumen saanti tuntuu toivottomalta, sitä on ollut hitu ja toinenkin ja sitten tulee vesisade, ihan käsittämätöntä.  Se laavun teko on kuitenkin vallannut ajatukset aika syvästi, alkanut tuntua ihan maailman tärkeimmältä ajatukselta, vaikka tiedän, että enimmäkseen siinä haen sitä käsillä tekemistä ja valmista jälkeä, mutta entäs sitten? Asian tiimoilta on pinterestiä tullut kahlattua aika lujasti...

Ihan huippuhan olisi sellanen oiken hirrestä tehty, mutta kun kyse on väliaikaisesta, on tuolla koivikolla kokoa niin, että niitä nuotiopaikkoja ehtii vuosien saatossa tulla muutamakin. Olkoon nyt vaikka kurkihirsi sitten nimeltään tuo haavan pätkä, joka on poikittain ja jonka edellispäivänä kaadoin ja tuohon köytin. Moneen kertaan tuota ehdin päässäni sommitella ja miettiä parasta suuntaa, mihin mikäkin muodostuu, missä on katto ja missä on nuotio, vaikka puukasa vähän haittasi ajatustyötä ja hahmottelua. Eilen illalla sitten päätin kerran vielä kääntää koko systeemin, kun mietin mistä useimmin tuulee ja tänään pinosin puut eri paikkaan, nuotiokin pitää siirtää vähän eri kohtaan. Itseasiassa juuri se, että puut oli missä oli aiheutti melko valheellisen käsityksen siitä normaalista tuulensuunnasta, vaikkei iso pino ollutkaan, mutta teki kuitenkin aikamoisen tuulensuojan. 

 

Puut oli siis aiemmin tuossa, missä nyt näkyy hassu kohouma, kuin kasvimaa :)

Aina matkassa mukana

Satu Korpinkiven tuvasta heitti mukavalla idealla avata vähän "käsilaukun" sisältöä Sattumoisin on minunkin pitänyt aiheesta monasti kirjoittaa, mutta aina se on vaan jäänyt. Nyt tartuin ajatukseen, välittämättä vähääkään siitä, onko veskassani kaikki ihan viimosen päälle kunnossa. Eikä ollut, kuten arvata saattaa, mutta katsotaan mitä löytyi...

Itse laukku, joka mulla kulkee jokapäiväsessä käytössä on vanha kaasunaamarilaukku, ostin sen muutamia vuosia sitten vähän vapaa-ajan käyttöön, mutta huomasin heti, että se on oikeastaan erittäin käytännöllinen ihan arjessakin. Etuosan sisäpuolella on monenkokoista lisätaskua, joille on kuitenkin oma kansi, joka piilottaa ne melko huomaamattomaksi. Mukana kulkee aina ne pakolliset: koti ja työavaimet, rahapussi, puhelin ja melko kookas kalenteri, takin taskuihin on pesiytynyt läjä sytkäreitä ja tupakat, sekä autonavain. Lisäksi kuiteilla on ikävä tapa jäädä kassin pohjalle. Koska kuljen töissä omin eväin, on eväät, kahvitermos ja kaksi vesipulloa mukana aina arkiliikkumisessa kopparissa, jonka kanssa suoritan myös kauppaostokset.

 Etuosan lokeroihin oli tälläkertaa jemmattuna seuraavat rojut:

Nenäliinoja, kuukautissuoja, puukko, virtapankki, kynä, lukulasit, rakko- ja tavallisia laastareita, sytkäri, nikotiinipurkkaa, buranaa ja hiilitabletteja.

Pussukan virkaa toimittaa pari lipastaskua, jotka nekin mahtuvat veskaan hyvin, mutta ne voi myös kätevästi kiinnittää vaikka reppuun. Lipastaskut ei kulje mukana jokapäivä, vaan ne lähtee mukaan, jos tuntuu, että on syytä varautua vähän paremmin.

Lisää kuukautissuojia ja buranaa, haavanpuhdistuspyyhkeitä, teetä, laastareita, lämpöpeitto, hammaslankaa, kertakäyttöhanskat, ompelusetti (sisältää sakset), tulitikkuja, hiuspinnejä ja klenksuja, paracord narua, veivattava taskulamppu, pari muovikassia ja mittalusikka.

Varsin sekalainen eloonjäämispaketti siis. Tahtoo olla niin, että kun jotain ottaa käyttöön, sitä ei sitten muistakaan palauttaa. Veskaan mahtuu yllämainittujen lisäksi myös sadeviitta. Liian täysikään ei ole hyvä, kun vaikeuttaa etsimistä. 

Taskulamppu voisi olla pienempi, mutta olen tykästynyt tuohon veivillä ladattavaan, niin eipähän lopu patterit. Joskus mukana on kulkenut myös tuikkukynttilä, lämminkeitto pussukoita, vaihtosukat ja puuvillakäsineet.

Sadun pussukan sisältöä pääset kurkkimaan täältä:Korpinkiven tupa

Syksyn kuulumisia

Ollaan ehditty jo lokakuun pakkasaamuihin, viimepäivityksestä on taas aikaa, vaikka elokuu olikin sateinen, oli syyskuu melko lämmin ja kaunis, muutamaa loppukuun rankkasadepäivää lukuun ottamatta.  Hommat on oikeastaan hyvällä mallilla.  Sain lopulta marjat pois puskista, nyt ne odottavat pakastimessa puuhellan lämmityskelejä, tulevat siinä sitten maija kerrallaan ilmaiseksi.  Muutama pullo viimevuotisia mehuja on vielä jäljellä.  Oikeastaan puuhellan lämmityskelit ovat jo käsillä, mutta mies huomasi sitä nuohotessa sen kaipaavan pientä apua. Korjauslaastia on levitelty useampana päivänä ja kuivumisaika siinä oli melko pitkä. Jossain vaiheessa sekin varmaan tarvitsee uusia kokonaan, mutta vielä ei.

Loput polttopuut sirkelöitiin pyhänä, kuorma odottaa vaan kantajaansa. Tänä vuonna niitä on viety pikkuhiljaa sisälle, kun oli niin kuivaa, niin tuntui, ettei ole mikään hätä ja ehtihän nuo niinkin, puoli tuntia töiden jälkeen ja toiset puoli tuntia illemmalla sain aina kuorman viikossa sisään ja viikonloppuun jäi uuden kuorman sirkelöinti.  No sainhan minä parina iltana miehiltä siihen apua, ettei ihan yksin tarvinnut.  Vielä kun tuon viimeisen kuorman jaksaisi.

Muutenkin on koitettu ottaa osin rennommin, perjantaisin on ollut lomautuksia, mutta osa päivästä on käytetty lapsenlapsen, Erityisen kanssa. Toisinaan meillä on ollut ohjelmaa, jos lähistöllä on ollut jotain tarjolla, mutta tärkeintä hänelle tuntuu olevan noina päivinä yhteinen aika, leikit, metsäretket ja kisut. 

Jossain kohden alkusyksyä luulin, ettei tomaatit punastu koskaan, mutta niinpä vaan alkoi niitäkin tulla, ei mitään kilotolkulla, mutta muutama silloin tällöin, niin ettei kyllästy. Ja niin, että kannustaa jatkamaan, koska nyt noinkin hyvin tuli vaikka ihan taivasalla olivat, niin mitä lainkaan, jos olisi kasvihuone, tai edes jonkinmoinen suoja niille tarjota, jossa lämpötila pysyisi edes viidentoista asteen nurkilla. Porkkanoista tuli tavattoman hyvän makuisia, lajikkeen nimi ei ole tässä nyt käsillä. mutta jotain keltaista vanhaa lajiketta nuo ovat.  Tuskin niistäkään talveksi mitään saa, mutta nyt on mukava hakea muutama silloin tällöin ruuan lisukkeeksi. Papujen kanssa taas kävi niin, että kun päivä toisensa perään ajattelin, etten niitä kerää vielä, enkä vielä, niin pakkanen vei ne kerralla kaikki.  Tästäkin voi vaan viisastua.  Kasvimaa on siis näillä tietämin melko kylmällä paikalla.

Isompana urakkana itselläni ennen talven tuloa pidän uuden kasvimaan perustamista. En taida jaksaa kaivaa, kuten keväällä, vaan isken suoraan maahan pahvit, puusilput ja kärrään palaneet hevosenpaskat, se on se suurin homma, kun enin osa matkasta on ylämäkeä. Ja päällimmäiseksi bokashimullat, jotka olen kerännyt erilliseen kasaan.  Olen ollut tuohon bokashointiin kyllä tyytyväinen, huomattavasti nopeampaa, kuin perinteinen menetelmä.  Tosin aloin jossain kohden epäillä jatkuvan limaisen yskäni johtuvan jollain lailla noista vermeistä ja ehken ollut ihan väärässä, kun jo viikko sen jälkeen, kun siirsin homman kokonaisuudessaan ulos, tuntui helpottavan, ehdein kuitenkin köhiä pari kuukautta. Nyt kun on jo yöpakkasia, ämpäreissä toiminta varmasti hidastuu ja vielä on ratkaisematta lopullisesti se talvitouhu multaantumisineen.  

Mieli tekisi bokashin kaveriksi myös biolanin lämpökompostoria, joka nyt näytti olevan tarjouksessa, proteiinien kanssa tuo bokashi on onneton ja vaikka lihapuolta jää hyvin harvoin pois heitettäväksi, olisi sekin kuitenkin jotenkin ratkaistava. Tiedä sitten onko ihan hölmöläisen hommaa, mutta olen miettinyt, että jos bokashin parin viikon multaantumisen jälkeen sihtaa ja se mikä ei ole hajonnut päätyisi vielä lämpökompostoriin? Onko jollain muulla tätä ”ongelmaa”? Muutoin tuon ämpärin täyttö kestää meillä 2-3 viikkoa, kolmella aikuisella, mielestäni se on aika vähän. Jos syödään keittoja, tulee kuoritavaraa paljon, kun taas keitettyjä perunoita, niin taidan olla ainoa, joka perunansa kuorii :). Muuten pyritään syömään kaikki mitä tehdään. Kahvinsakkoja en ämpäriin pistä, kerään ne erikseen ja sekoitan suoraan multatehtaaseen. Kananmunan kuoret murskaan kahvipussissa ja nekin päätyvät suoraan multiin.

Muistan lukeneeni jonkun viisaan kertomana, että omavaraisuuteen pyrkijällä ei saisi olla ajoleikkuria, koska se on niin hirvittävä laiskuuden merkki. No sellainen kuitenkin on ja laiskuuttani vielä investoin kerääjäänkin. Kerääjä on kesken kasauksen, mutta tarkoitus on saada sillä nyt lehdet ja viimeisten ruohonleikkausten silput talteen katteeksi kasvimaille. Luultavasti tavaraa tulee ”yli oman tarpeen”, joten sellaistakin kompostikasaa on tarkoitus alkaa ylläpitää. Nurmikko kasvaa kesällä älyttömästi, vaikkei sitä lannoita, ainoa lannoite on se silppu, joten se on se pääpointti tässä kerääjän hankinnassa, että alan ihan tarkoituksella köyhdyttää tuota nurmialuetta ja katetta tarvitaan kesällä kasvimaalle runsaasti. 

Tulipa tästä sekainen mielen purkaus, pitäisi opetella purkautumaan useammin, pysyisi ehkä joku tolkku kirjoituksessa!

#omavaraisuus #kasvimaa #kompostointi #polttopuut

Syksy käy päälle

...vuosi vuodelta vaan aiemmin ja aiemmin... (Juha Lehti)

Toiset rakastaa syksyjä, näkevät sen sellaisena romanttisena juttuna, kun voi poltaa lyhdyissä tulia ja muuta. Itsestäni syksy on ihan ok, jos se on kuiva ja kuulas, mutta nyt ahdistaa tavallista enemmän. Elokuun alusta asti on satanut joka ainoa päivä, kaikki hommat on jumissa. 

Keväällä tavoitteet oli korkealla, seinäremontti oli tarkoitus saada valmiiksi niin, että kesälomasta olisi jäänyt ihan oikeaa lomaakin pidettäväksi, kun ei moneen vuoteen ole ollut vapaata. Tänä vuonna vuorossa oli kaksi seinää, laajennusosassa, eli matalaa pätkää, kaikkia ripoja ei vielä ole saatu paikalleen, ikkuna ja ovi puitteet on kesken, maali puuttuu. Maali puuttuu myös viime vuonna laitetuista seinistä, pohjamaalissa toki ovat kaikki. Viime vuonna tarvitut telineet ovat yhä pystyssä, kun niitä tarvitaan maalauksessa. Ja nyt pitää jossitella, olisiko sittenkin pitänyt keväällä aloittaa maalauksella... 

Kasvimaan laitto jäi niin myöhään, että lopulta pistin vain jotain monivuotisten siemeniä, lisäksi porkkanaa, tilliä ja papuja, sekä joka väliin siemenestä kasvattamiani samettikukkia. Perunoita ja tomatteja on ollut navetan seinän vierustalla ämpäreissä, sellaistakaan en ole ennen kokeillut. Joitain yrttejä ruukuissa ja muutama kurpitsa omenapuiden alla. Samettikukista tuli lopulta niin isoja, ettei tuolla oikeastaan muuta mahtuisi kasvamaankaan.

Kesälomamme on aina samana ajankohtana, heinäkuun puolivälistä elokuun puoliväliin. Itse pidän aina vähän pidemmän loman, jatkan sitä lomarahapäivillä ja lomautuksilla, koska voin aika pitkälti itse valita niiden ajankohdan, mies ei voi ja tekee jo ties monenettako vuotta lyhyempää työviikkoa. Kulut pysyvät silti yhtäsuurena, lähtipä täältä aamulla töihin yksi tai kaksi. Jo viime talvena koin olevani vielä väsyneempi kuin koskaan ennen, yritin tsempata itseäni jaksamaan, koska suunnitelmat olivat niin selkeät: tänä kesänä meillä on myös loma. Menen ensiviikolla töihin ja oln väsyneempi kuin koskaan. Nuo "ylimääräiset" viikot olen muina vuosina käyttänyt marjojen poimimiseen ja mehustamiseen.Tällä erää näyttää siltä, että marjatkin jää puskiin tai putoaa maahan, sateiden vuoksi en saa niitä sieltä pois. Tähän asti ollaan sentään mehujen ja hillojen suhteen oltu omavaraisia. Mustaherukat on ehtineet jo tippua, supikoirat on syöneet karviaiset. Muutaman litran villivadelmaa olen kuitenkin saanut pakkaseen sillä mielellä, että niitä litran aina lisäisi maijalliseen punaherukoita.

Edit. jo ennen julkaisua. Kirjoitin tätä ruikutustani tänään, sain tekstin valmiiksi ennen puoltapäivää ja piti vielä oikolukea, satuin vilkaisemaan ikkunasta ulos ja siellä oli aamuinen sumusade vaihtunut täyteen auringon paisteeseen, joten pinkaisin ulos. Ensimmäinen maijallinen punaherukoita on noukittu. Ampiaisia oli tuhottomasti, onneksi yksikään ei pistänyt. Ehkä elämä sittenkin voittaa! Marjojen noukkiminen on mulle ollut aina terapiaa, en siedä muita ihmisiä samaan aikaan puskissa, kun kuitenkin haluavat keskustella ja minä  en! Haluan pyörittää ajatuksia ja tyhjentää päätäni. Nyt on hyvä olo! Ehkä saan vielä toisenkin maijallisen noukittua, ennenkuin mies tulee töistä kotiin ja seinähomma alkaa, ellei sitten sade ennen sitä :)

#omavaraisuus #kasvimaa #keräily 

Raparperipiirakka (Maisemakahvilan raparperipiirakka)

Muruseos:

8 dl vehnäjauhoja
3 dl sokeria
2 tl leivinjauhetta
2 tl soodaa
2 tl vaniljasokeria
250 g voisulaa

Pohjataikina:
noin 2/3 muruseoksesta
2 dl piimää
1 kananmuna

Täyte:
1 l raparperipaloja
2 tölkkiä rahkaa (a 250 g)
2 dl sokeria
2 kananmunaa
3 tl vaniljasokeria

Pinnalle:
noin 1/3 muruseoksesta

Sekoita kuivat aineet ja lisää lopuksi voisula. Jaa seos kahteen eri kulhoon. Käytä 2/3 muruseoksesta pohjataikinaan, lisää piimä ja kananmuna. Levitä seos leivinpaperilla peitetylle uunipannulle.

Ripottele päälle noin litra raparperipaloja. Voit käyttää myös omenaa, mustikkaa, puolukkaa, karviaisia tai herukoita.

Sekoita täytteen rahka, sokeri,munat ja vaniljasokeri. Kaada seos piirakan päälle. Ripottele lopuksi muruseosta pinnalle.

175 C 45 minuuttia

Ohje on julkaistu Kotiliedessä ja on alunperin Hämeenkyrön maisemakahvilan emäntä Katariina Pylsyn käsialaa.