19.5.2017

Kepeästi eteenpäin, pakkoa vailla

Vaikka on itsestään selvää, ettei päämääriä saavuteta ilman työtä, on joskus aika ottaa rennosti. Meillä se aika on nyt, tänä keväänä, kesänä ja syksynä.

Viime talvi oli tavattoman rankka.

Olen stressannut koko alkuvuoden tekemättömien kotitöiden suhteen ja vielä enemmän palkkatöiden takia. Työrupeama vaan alkoi olla liikaa ja luonto ei oikeina anna periksi valittaa. Kotitöissä panttasi pahasti, kun miehen selkä kipeytyi niin, että polttopuut uhkasi jäädä metsään. Yksin en siellä pärjää ja niihin hommiin tuli tuon selän vuoksi kuukauden seisakki.  Työmaalla jo toisin hetkin epäilin tulleeni niin vanhaksi ja saamattomaksi, etten vaan enää kykene selviytymään työstäni.  Tunnistin ne oireet, joita aikoinaan en ymmärtänyt ja joiden johdosta elämässäni on muutaman vuoden musta aukko, aikakausi, jolta ei juurikaan ole muistikuvia. Aloin olla huhtikuun alussa samassa pisteessä, kuin vuosia sitten, taas kokoajan itketti, näin unia töistä ja olin uupunut jo herätessä. Töiden jälkeen tarvitsin torkut, enkä silti jaksanut, kuin hakea puut ja vahtia tulet. Kun yhden homman sai pois käsistä, oli tilalla jo muutama muu, enkä ehtinyt tarkistaa mitään, mikä käsieni kautta maailmalle kulki. Samalla alkoi mieltä kalvamaan kaikki salaliittoteoriat, miten yrityksen ylinjohto on päättänyt katsoa kuinka pitkään tämä ämmä kestää paineita ja koska ranka katkeaa.

Määräpäiväkin töihin tuli ja otin sen perään viikon loman. Loma meni ihan haaskuun, samat unet jatkuivat ja asioiden pyörittely mielessä valveilla. Näiden fiilisten kanssa ei ole mitään mieltä mennä lääkäriin, jonka ainoa apu on mielialalääkkeet. Sain kuitenkin asiasta puhuttua loman jälkeen esimiehelleni, etten kestä enää toista vastaavaa punnerrusta. Sain yllättäen osakseni sympatiaa. Itkukin pääsi, mutta olin aika helpottunut. Aika näyttää jääkö puheeksi vai tapahtuuko jotain konkreettista asioiden eteen. Myöhemmin kyllä selvisi, että samoja fiiliksiä osastolla oli aika moni käynyt läpi, miehillä vaan tuntuu olevan erilainen kyky jättää työ taakseen, eivätkä murehdi työasioita yökausia, kuten itse teen.
 
Aikani mietittyäni päädyin siihen, että jotain on karsittava. Viime kesänä oli jo puhetta, että tänä vuonna pidetään myös oikeaa lomaa, eikä rempata mitään isompaa, tehdään joku pieni reissukin. Sitten on kuitenkin asioita, jotka on hoidettava, isä ja lapset, lapsenlapset, toinen toisemme siinä ne tärkeimmät. Lopputulemana mielessäni oli päätös, ettei ole pakko saada lisää kasvimaata, ei ole pakko laittaa siemeniä kasvamaan, ei ole pakko saada maalia seiniin ja ikkunapuihin, ei ole pakko vaihtaa ulko-ovea, ei ole pakko leikata omenapuita ja marjapensaita, ei ole pakko saada kukkamaista rikattomia, ei ole pakko tyhjentää ulkorakennuksista turhia rojuja pois, ei ole pakko siivota. Ei ole pakko yhtään mitään. Ei ole. Mitään ei ole pakko.

Pari päivää päätöksen jälkeen alkoi tuntua, että olo on kevyempi. Sain siivottua huushollin aika hyvään kuntoon muutaman päivän aikana, pestyä joka nurkan, jopa saunan ja pyyhittyä pitkäaikaiset pölyt pois, kuskattua matot pesulaan (ei, niitä ei ole pakko pestä itse) ja pois. Ja olen jopa pystynyt pitämään järjestyksen yllä muutaman viikon :) 
 
Kun ei ole pakko mitään, tuntuu, että voimat palautuu hissukseen ja yllätys, yllätys, suunnitelmat alkaa kuitenkin täyttää pään. Jos vähän aitaa puutarhaan ja kompostikin pitäisi rakentaa ja muistaa kesemmällä tehdä lehtikerppuja riistalle... Pari tomaatintaintakin on tuloillaan, toisessa on jo kukkia, jotain suojaa pitää niillekin kehitellä ulos.  Mutta sellaista pientä vaan, eikä väkisin! Töissä näyttäisi rauhoittuneen, ollaan edetty sopivalla vauhdilla kohti seuraavaa dead linea, ainakin vielä.

- olen elossa taas -

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti