9.1.2018

Katkolta

Jospa yrittäisi nyt tosissaan katkaista tämän blogihiljaisuuden. Aika ajoin ja useinkin mielessä käy asioita, joista pitäisi kirjoittaa, mutta sitten ne jää. Näytin viimeksi päivitelleen blogia heinäkuussa, sen jälkeen on tapahtunut paljon ja monenlaista, en edes yritä kertoa kaikkea kerralla.

Ihan viime kirjoituksen hetkillä jäimme miehen kanssa kaksin, kuopus muutti pois. Ei hän kyllä vieläkään ole kaikkia tavaroitaan vienyt, pikkuhiljaa aina jotain, mitä on kullostikin tarvinnut. Tässä on sitten opeteltu olemaan vaan kahdestaan, kahdenkymmenen viiden vuoden tauon jälkeen. Olihan se alkuun todella outoa ja äitinä koin jotain ihme syyllisyyttä ja ikävää, uskoin ihan vakaasti tehneeni jotain todella pahaa, että nyt kotoa pois lähdetään. Onneksi tilanne on jo tasaantunut ikävän osalta, huolissani silti olen toisinaan, vaikka yhteyttä pidetään pojan kanssa tiiviisti. On ollut outoa, kun auto on vain meidän käytössämme, eikä tarvitse sumplia aikatauluja – tankkausvälikin on pidentynyt viikosta kahteen ja kolmeen viikkoon. Pyykkikone pyörii nykyään vain parin viikon välein, kun ennen lähes joka päivä. Ruokakassit ei paina juuri mitään ja jääkaapista ei katoa mitään oudosti.


Loman loputtua, töiden alkaessa elokuun loppupuolella alkoi alaselkäni vihotella entistä enemmän, päästiin syyskuun puolelle ja kipu siirtyi selästä vasempaan jalkaan, reiden ja säären sivuun. Mies patisti lääkäriin ja minä pistin hanttiin. Aamuisin en saanut jalkaani edes sukkia ja mies puki ne minulle, kipu oli niin helvetillinen, että vesi valui silmistä. Lopulta menin lääkäriin, joka totesi, että välilevyn pullistuma, piirteli kuvia, miten kauppakasseja tulee kantaa, sekä prosenttilukuja siitä, miten moni paranee missäkin kuukausimäärässä ja osa ei koskaan. Kirjoitti reseptin relaksoivaa, että saan nukuttua, vaikka sanoin, ettei minulla ole uniongelmia. Hain lääkkeet heti työpäivän jälkeen ja totesin niiden olevan relaksoivia, mutta myös masennuslääkkeinä tunnettuja, joten en ole ensimmäistäkään niistä syönyt. Parin viikon päästä isoin kipu hellitti – poistunut se ei ole vieläkään kokonaan. Toisina päivinä pystyn kävelemään pitkiäkin matkoja ja jumppaamaan ja toisinaan taas hoitamaan vain pakolliset jutut töissä. Istuminen pahentaa, mutta koko päivää en jaksa töissäkään seisoa ja pönöttää paikallaan.  

Näillä mennään, leuka pystyyn, ettei kruunu putoa!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti